Yhteys

Vanha suru ja uusi suru

Vanha suru on hidas liikkeissään. Se ilmoittaa itsestään kohteliaasti koputtamalla. Paineella kyllä, mutta useimmiten voit itse valita, milloin avaat oven.

Vanha suru on selkeä. Se jättäytyy kyydistä sitä mukaa, kun tulee kohdatuksi.

Ottaa kyllä vapauden liikkua ajassa, elämän kerroksissa ja sukupolvien ketjussa täysin oman tahtonsa mukaan, mutta kun jotain päästää ulos, sisälle vapautuu tilaa.

Vanhaa surua oppii arvostamaan, kun sen kanssa tekee tuttavuutta. Sen lähestyessä tietää, että helpotus on ovella.

Siihen voi luottaa.

Kohta ei enää tunnu kärttyiseltä ja tukkoiselta.

Pian pystyy taas lempeisiin sanoihin ankaruuden ja arvostelun sijaan.

Vanhan surun koti on kehossa.

Se tuntuu useimmiten uinuvan, mutta vastaa joskus kohtaamisen lämpöön.

Tai lempeään, kuuntelevaan kosketukseen.

Tuntuu helpottavalta ymmärtää, miksi tietyn osteopaatin tai hierojan ensikosketus tuo kyyneleet.

Kehoni on valmis vapauttamaan vanhaa surua heti, kun siihen avautuu mahdollisuus.

Kun en vielä ymmärtänyt, mitä odottamaton, voimallinen itku tarkoitti, se tuntui hävettävältä. Nykyään olen siitä kiitollinen.

Se vastaa myös sydämestä nouseviin sanoihin.

Joskus ääniin, tuoksuihin, makuihin tai näkyihin.

Uusi suru on toisenlainen.

Se karauttaa sisään kaikista tulokulmista.

Ei kysy, koputa, varoita.

Sen tuoma helpotus ei tunnu kuin vasta ajan kanssa.

Se kyllä avaa ja herkistää, laittaa arvot paikoilleen ja asettaa eläjän kasvotusten oman henkisen tilinpäätöksensä kanssa, jos sellaiseen on kykenevä.

Mutta se on armoton.

Kuin siivousfirma, jota et tilannut, ja joka omasta mielestään tietää paremmin, mitä ei enää tarvita.

Mieli paketoi asiat näppäriin arkistolaatikoihin, mutta keho muistaa.

Olen kohdannut paljon surua, mutten hetkeen näin tuoretta.

Vanhaa surua olen lähimmän viiden vuoden aikana tietoisesti laskenut vapauteen. Se on ollut yksi parhaista valinnoistani.

Mieli paketoi asiat näppäriin arkistolaatikoihin alimpaan kellariin, mutta keho muistaa.

Surua, kuten muitakin tunteita, pitäisi opettaa koulussa.

Ehkä joskus opetetaankin.

Itselleni on tuoreen surun keskellä ollut iso hyöty siitä, miten monen surevan rinnalla olen työni ansiosta saanut pysähtyä.

Tutut sanat kiertävät jostain kaukaa ja tulevat lähelle.

Suoraan niihin ei saa yhteyttä, astia on liian täynnä.

Ankaruus on liian herkässä. Koska se tilinpäätös.

Opettelen jakamaan, pyytämään apua ja ottamaan tukea vastaan.

Monta kertaa lähimmän vuoden aikana olo on helpottanut, kun ystävä tai muu viisas rinnallakulkija on tuonut armoa ja lempeyttä omiin pohdintoihin.

Sen tyyppisiä kuin ”aika tuo tarvitsemasi vastaukset” tai ”jossittelun voi jättää niin vähälle kuin mahdollista”.

En pelkää vanhaa surua, mutta tuoretta huomaan välillä pelkääväni.

Vanhan surun viisauden ymmärrän.

Tuoreesta en tiedä, mihin se elämän keikauttaa.

Enkä tiedä, miten paljon sitä on mitattuna edessäpäin.

Epäröin myödätä, vaikka elämä on opettanut, että juuri niin surun aalloilla seilataan.

Tiedän, että sen ei tarvitse olla traagista.

Se voi olla hyvin kaunista.

Pelko on kummallinen tunne.

Se saa voimansa ainakin ankaruudesta ja epävarmuudesta.

Ja nostaa mieleen hankalia ajatuksia, jotka kyllä saisi siivota, mutta siinä kohtaa tilaamattoman siivousfirman tyyppejä ei tietenkään näy.

Menetys voi olla järeä silloinkin, kun ei puhuta eroista, minkään heti loppumisesta tai kuolemasta.

Olen sovitellut näitä sanoja ja kuvia tänne pitkään ja hartaasti.

Elämään kuuluvat myös siniset sävyt.

Jokainen saa. Ja jokainen menettää.

Menetys voi olla järeä silloinkin, kun ei puhuta eroista, minkään heti loppumisesta tai kuolemasta.

Mitä luultavimmin tuoreessakaan surussa ei ole pelättävää, mutta sen kauneudesta ja viisaudesta kertovia opastuksia olen vähemmän kohdannut.

Itselleni helpottavaa on ollut viimeisimmän koiramenetyksen (Ukan mummon, seitsemisen vuotta sitten) lähestyessä ystäväni, osteopaatti Maaria Kaiperlan sanat:

”Koiralle siirtymä rajan yli on hyvin luonnollinen. Vastusta niin vähän kuin voit.

Samalla annat koiralle luvan edetä. Se luo myös tilaa surulle.”

Niinpä ensimmäistä kertaa elämässäni opettelin myötäämään menetyksen edessä.

Sain vastalahjaksi elää meidän polkumme viimeiset metrit kirkkaassa valossa, syvässä yhteydessä ja kiitollisuudessa.

Samaan myötäämiseen ja kontrollista irti päästämiseen opasti nykyisessä surussani Tiia Lehmussola.

Hän kehotti antamaan koiran itse päättää, haluaako tämä lähteä vai jäädä.

Olin pitkällisen taistelun jälkeen luovuttamassa. (Koirani taas ei ollut.)

Sanat mursivat jättiläismäisen padon, kun jokin itsessä tunnisti syvän sisäisen totuuden.

Vajosin itkuun, joka pesi pois tarpeettoman mustavalkoisuuden, tiukan elämänhallintayrityksen.

Jäljelle jäi rauha ja kiitollisuus, vapaus elää yhdessä päivä ja kohtaaminen kerrallaan.

Kolmas yhdistävä kokemus luopumisesta on ollut, ettei yhteyden tarvitse katketa toisen lähtöön.

Se vain muuttaa muotoaan.

Olen saanut huomata, että minulle pidetään seuraa unissa ja valvekokemuksissa.

Eräs (tällä kertaa ihminen) palasi uudelleen ja uudelleen uniini viestimään, ettei hän jätä minua. Ei niin kauan kuin tarvitsen häntä.

Itsekin voi ottaa yhteyttä, kun on siihen valmis.

Menetyksen hetkellä voi tuntua, että merkityksellisyys, jonka aiemmin oppi löytämään yhdestä olennosta, jotenkin pirstaloituu tai katoaa.

Mutta elämä kuljettaa hyvyyden sirpaleita kohti odottamattomina hetkinä.

Niistä voi tunnistaa saman ominaislaadun, joka rakkaalla oli.

Joskus suruun liittyy syyllisyyttä, katkeruutta tai muita raskaita tunteita, joiden vuoksi yhteys jää omalta puolelta kiinni vuosien ja vuosikymmenten ajaksi.

Silloinkin sen voi avata uudelleen.

Voi siis itsekin ottaa yhteyttä, jos ja kun tuntuu, että on siihen valmis.

Jaan tähän loppuun vielä yhden luopumiseen liittyvän viisauden, jonka sain kuulla osteopaatti Mira Marelalta.

Tähän liittyy ajatus, että suru voi muodostaa ehjiä kokemuksia.

Ja että surun keskellä tai menetykseen valmistautuessaan voi toisinaan tehdä valintoja, jotka saavat tilanteen tuntumaan enemmän omalta, syvemmin yhdistävältä.

Mira jakoi kanssani oman kokemuksensa:

”Elämä kehossa ei lopu viimeiseen hengitykseen ja sielun matka toisaalle ottaa jokaisella oman aikansa.”

Se tarkoittaa, että jos pystyy ja haluaa, voi saatella koiraansa pidemmälle.

Itselleni tieto oli mullistava.

Jos elämä suo, voin varata eron hetkeen tunteja muutaman minuutin sijaan.

Vaalia fyysisen maailman reunalle (ja vähän yli) sitä pyhää, jota olen kauneimmissa kohtaamisissa rakkaitteni kanssa saanut täällä kokea.

Olkoon lähdön hetki yksi niistä.