Kafka ja viisas mieli
”Olemme löytäneet katseen kautta yhteisen kielen, jolla voimme viestiä toisillemme.”
Kun Kafka tuli minulle Liettuasta, tiesin, että tässä on koira, jolla on takanaan kokonainen historia, entinen elämä, josta minä en tiedä mitään.
En voinut suhtautua Kafkaan kuten kasvattajalta tulevaan pentuun. Kyseessä ei ollut turvallisessa ympäristössä kasvanut tabula rasa, jota voisin lähteä “sheippaamaan” haluamaani suuntaan.
Sen sijaan jouduin luopumaan korkeista odotuksistani ja tarkastelemaan uudelleen toiveitani tulevasta yhteiselosta koiran kanssa.
Vielä kaksi vuotta sitten olin varma, että haluan harrastuskoiran. Minulle piti tulla tiettyyn lajiin räätälöity ja valittu pentu, joka soveltuisi valitsemaani lajiin kuin – noh siihen tehty.
Odottaessani yhä mittatilauspentuani aloin epäillä tavoitteitani. Halusinko todella vain kisavälineen? Yhä enenevissä määrin minut täytti tunne, että minä haluan antaa kodin sitä tarvitsevalle. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän annoin painoarvoa sanalle “tarvitsevalle”.
Aloin ottaa selvää rescue-järjestöjen toiminnasta. Tuoko koirat tauteja, miten ne sopeutuvat, kuinka sairaita ne ovat, voiko niiden kanssa edes harrastaa?
Iltaisin katselin adoptoitavaksi annettavien koirien kuvia ja tietoja. Laitoin ilmoille pari kyselyä. Tällainen koti täällä olisi, olisikohan sopiva tälle koiralle?
Ensimmäisen kyselyn koira löysi kodin muualta. Toisen kyselyn kohde oli Kafka.
Hain Kafkan äitini kanssa Klaukkalasta reilu vuosi sitten. Rescue-yhdistyksen sivuilla “uteliaaksi uunoksi” ja “kaikkien kanssa toimeen tulevaksi” kuvattu koira hyppäsi luottavaisesti autoon.
Istuin sen kanssa takapenkillä, rapsutin ja rauhoittelin sitä, kunnes se nukahti. Olen varma, että se aisti jo silloin, että tässä ihmisessä se on, tässä on minun koti.
Päättäessäni ottaa rescuen jouduin laittamaan sivuun suorittajanmieleni. Enää en halunnut kisata. En halunnut täydellistä agilitykoiraa. Halusin koiran, joka kokee olevansa turvassa kanssani, joka luottaa minuun, jolla on hyvä olla kanssani. Halusin antaa hyvän kodin sitä tarvitsevalle.
Virittyminen Kafkan taajuudelle tapahtui huomaamattani. Tähän auttoi varmasti se, että Kafka oli alusta asti auki suuntaani, valmis kertomaan ja näyttämään, jos vain kuuntelisin.
Olenkin Kafkaan tutustuessani kysynyt siltä lukuisia kertoja hiljaa mielessäni:
“Kuka sinä olet?”
“Minkälainen sinun historiasi on?”
Ja ennen kaikkea:
“Miltä sinusta tuntuu?”
Olen katsonut Kafkaa silmiin, joista välittyy koko sen historia, koko sen tunteiden kirjo iloineen, suruineen ja pelkoineen, ja tuntenut kehossani sen vastauksen.
Kafka on ollut herkkä ja kärsivällinen opettaja.
Kafka pelkää. Sillä on taustalla traumoja, joista en tiedä mitään. Olen joutunut hyväksymään kipeälläkin tavalla sen, että arjessamme on haasteita.
Olen vuoden aikana oppinut koiran tunne-elämästä ja maailmasta asioita, joita en ollut osannut aikaisemmin edes ajatella. Erityiskiitos tästä kuuluu Kafkalle, joka on ollut herkkä ja kärsivällinen opettaja.
Arjesta selviytyminen on edellyttänyt pysähtymistä, ajan antamista, odotuksista luopumista. Tässä on nyt koira, jonka kanssa en voisi suorittaa, en harrastusta, enkä yhteiseloa.
Totesin jo aikaa sitten äidilleni, että “Kafkan kanssa on turha suunnitella etukäteen mielessä, minkälainen lenkki tehdään.”
Lenkkeily on esimerkki välisestämme kommunikaatiosta. Lenkki on neuvottelua.
“Mentäisiinkö tänne?”
“Ei täällä on tärkeä haju, haistellaan se ensin… No nyt voidaan mennä.”
“Kiitos.”
Käytännössä tämä varmaan näyttää siltä, että koira vie ihmistä, eikä tosin päin.
Tosiasiassa se on keskinäistä kunnioitukseen perustuvaa keskustelua. Kafka on hihnassa oman turvallisuutensa vuoksi – ei siksi, että minä tekisin päätökset sen puolesta.
Yhä edelleen katson Kafkaa silmiin ja se vastaa katseeseeni.
Kafka on ollut luonani nyt reilun vuoden. Se on kuitenkin vasta murto-osa ajasta, jonka se on ollut muualla – kodissa, kodittomana, kadulla, tarhalla.
Harjoittelemme yhä arjen taitoja, toisten koirien ohittamista, yksinoloa, vieraiden kohtaamista.
Lähestyminen näihin taitoihin on kuitenkin vaihtunut suorittamisesta läsnäoloon. Kuulostelemalla omaa kehoani voin auttaa myös Kafkaa kohtaamaan vaikeat tilanteet.
Ennen kaikkea pysähtymällä ja aistimalla voin kysyä Kafkalta: “onko tämä ok?”
Olen oppinut rauhoittamaan mieleni ja siten rauhoittamaan Kafkaa. Olen yrittänyt löytää tapoja sanoa kehollani ja mielelläni kiihtyneelle koiralle, että “meillä ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin”.
Olen oppinut lukemaan Kafkan pieniäkin vihjeitä ja virettä, sen tapoja sanoa: “tämä on liikaa, tämä ei tunnu oikealta”.
Yhä edelleen katson Kafkaa silmiin ja se vastaa katseeseeni. Enää sen katse ei ole niin suuri mysteeri kuin vielä vuosi sitten.
Olemme löytäneet katseen kautta yhteisen kielen, jolla voimme viestiä toisillemme.
Kafka osaa pyytää katsellaan. Se osaa kertoa, miltä siitä tuntuu, mitä se haluaa, mitä se tarvitsee.
Edelleen kysyn siltä hiljaa mielessäni:
“Kuka sinä olet?”
“Minkälainen sinun historiasi on?”
Ja ennen kaikkea:
“Miltä sinusta tuntuu?”
Liikutun kyyneliin Kafkaa katsoessani, sillä mieleni täyttää vastaus:
“Mamma, minulla on nyt kaikki hyvin.”
En tiedä onko koko ruumiin täyttävä kiitollisuus ja rakkaus minusta vai Kafkasta, todennäköisesti molemmista. Meillä onkin nyt tapana päivittäin pysähtyä kohtaamaan toisemme.
Kafka painaa päänsä rintaani vasten ja minä rapsutan sitä ja yhdessä tunnemme koko kehon täyttävää kiitollisuutta ja rakkautta.
Nana Greijer
