Tasapaino

Rauha ja vaikeimmat tilanteet

…eli voiko hammaslääkäristä ammentaa oppia rauhoittumisen harjoitteluun?

On kai inhimillistä, että havahdumme rauhoittumisen tarpeeseen usein virejanan ääripäissä.

Kun painetta on niin paljon tai pitkältä ajalta, että kone hyytyy, tai keskittymisestä ei tule mitään yltympäriinsä sinkoillessa.

Jos kyse on ihmisen omasta olosta, silloin aletaan parhaassa tapauksessa vahvistaa perustuksia. Lisätään lepoa, sopivampaa liikettä, ravintopitoisempaa, kenties puhtaampaa ruokaa.

Mutta koirien tapauksessa oire on usein se, joka meitä liikuttaa.

Oire luo paineen.

Ja siksi isoin huomio on usein pelkästään oireen poistamisessa.

Mikä tahansa nopeasti henkisen säryn poistava lääke käy.

Vaikka samalla tavoin myös koira hyötyisi siitä, että ihminen uudelleen ja uudelleen kiinnostuisi niistä perustuksista, joilla elämän laajuinen hyvinvointi lepää.

Palaisi niiden ääreen uteliaana ja valmiina tilkitsemään saumoja, vaihtamaan rikkoutuneita tiiliä, puhdistamaan tuuletusaukkoja.

Istuin alkuvuodesta hammaslääkärin vastaanotolla Säkylän julkisen terveydenhuollon hellässä huomassa.

Olo oli lievästi sanottuna levoton. Kyseistä poskihammasta oli hoidettu vuotta aiemmin ja jo varhain syksyllä se ilmoitteli itsestään.

Vei kuitenkin lähemmäs puoli vuotta ennen kuin purukaluston viestipyyntöjen sävy alkoi muuttua sen verran rehvakkaaksi, ettei sanoman ohittaminen enää tullut kysymykseen.

Ehkä jotain samaa kuin koirien kanssa.

Yritin ottaa vaihtoehdot vastaan ja opetella elämään niiden kanssa.

Minulle oli aiemmin kerrottu, että marginaalit ovat tämän hampaan tapauksessa hyvin pienet. En siis tiennyt, mitä odottaa.

Juurihoitoa? Hampaan poistoa?

Pelkoa väistellen yritin valmistautua edessä olevaan, ottaa vaihtoehdot vastaan ja opetella elämään niiden kanssa.

Edeltäneet hammaslääkärikerrat olivat sujuneet hyvin.

Olin ihmeekseni pystynyt käyttämään monia arjessa harjoittelemiani kehon rauhoittamisen keinoja, kuten:

Hengittää alavatsaan, kämmeniin ja kohti jalkoja. Siirtää huomiota jalkapohjiin ja antaa niiden päästää varovasti ulos painetta vapaan liikkeen avulla.

Rohkaista hammaslääkäriä mielessäni, jos tuli tunne, että häntäkin tilanne kuumottaa.

Ja näiden sekä huomattavan hyvin hoidettujen asiakaskohtaamisen ja puudutuksien ansiosta kokemukset kyseisessä tuolissa olivat ihme kyllä vahvasti plussalla.

Tällä kertaa lähtökohdat olivat arat.

Pelissä oli enemmän, joten myös pelkoa oli enemmän.

Hengittämisestä ei luvalla sanoen tullut mitään. Ilmeisesti jokin varahappi kulki, koska olen tässä jakamassa kokemusta.

Hengitys sellaisenaan, edellisten kertojen kaltaisena tukena ja turvana, ei siis ollut mahdollista.

Yhtä aikaa havainnon kanssa huomasin hieman kivuliaasti, etten ehkä ollut omissa kotiharjoituksissani laskeutunut aivan yhtä syvään rauhan tilaan kuin ennen edellisiä käyntejä.

Vaan ihannoinut kehoyhteydessä voimaa ja liikettä.

Ja kehohan oppii sen, mihin harjaantuu.

Ehkä jotain samaa kuin koirien kanssa.

Jäljelle jäi vielä yksi voiman tai epätoivon lähde.

Mieli.

Huomion vieminen jalkoihin auttoi hieman. Ei silti läheskään riittävästi, jotta kokemus olisi alkanut yhdistää sisältäpäin.

Hammaslääkäri vaikutti siltä, että homma on hallussa, joten siltäkään suunnalta ei tullut ohjausta, miten edetä tilanteen kanssa.

Jäljelle jäi vielä yksi voiman tai epätoivon lähde.

Mieli.

Ensimmäisenä pyysin keholtani, että tapahtui mitä tapahtui, tehdään yhteistyötä hoidon kanssa.

Sen ja pienen ahdistuneen ja epävarman hetken jälkeen mieleeni alkoi vyöryä kuvia.

Miten monta tuntia, päivää ja viikkoa, miten monta iltaa ja kenties yötäkin hammaslääkäri on viettänyt tenttikirjojen äärellä saavuttaakseen sen tietämyksen, jonka avulla hampaani kohtaloa ratkottiin.

Mietin, miten monta kertaa hänen on täytynyt valita työ huvin sijaan.

Kiitin häntä jokaisesta niistä.

Jatkoin kiittämällä siitä, että hän oli pitänyt itsestään huolta, että hän oli sinä aamuna työkykyinen, tullut ajoissa töihin ja ottanut minut ajallaan vastaan.

Lähetin kiitoksen keskittymiselle, jota hän on suunnannut alansa oppeihin sekä koulussa että myöhemmin työelämässä. Miten valinnut jatkaa, vaikka varmasti tuntenut välillä epävarmuutta.

Olo ei hyvistä uutisista huolimatta ollut fyysisesti paljon parempi.

Ajatusten virta hammaslääkärin suuntaan hiipui.

Siirsin huomioni hoitajaan ja jatkoin kiittämistä.

Tähän mennessä oli selvinnyt, että saan pitää hampaani. Juurikin oli terve.

Oma hengitykseni ei suostunut palaamaan palvelukseen, paikkaus jatkui, eikä olo hyvistä uutisista huolimatta ollut fyysisesti paljon parempi.

Niinpä etsin uusia ja uusia lähi- ja taustavaikuttajia sille, että sain istua siinä ottamassa vastaan ensiluokkaista apua.

Instrumenttien ja lääkkeiden kehittäjät, niiden testaajat ja ihmiset, jotka ovat antaneet kehonsa testivaiheissa tutkimuskäyttöön. Tiedon kerääjät ja jäsentelijät.

Kiitin jopa tuolin kehittäjää, kun kuvittelin, miltä hammaslääkärikäynti tuntuisi esimerkiksi kovalla jakkaralla tai oman aikani alakoulun pulpetissa. 😀

Vaikka hammaslääkäri oli huomattavan tehokkaan oloinen, ehdin kiitoslitaniassani julkiseen terveydenhuoltoon, poliittisiin päättäjiin, konsensukseen sekä hammashoitolan rakennustekniikkaan ja sen taitajiin saakka ennen kuin oli aika nousta tuolista.

Mitä tekemistä tällä – ei ehkä ihan tavanomaisella – kokemuksella on koiran rauhoittumisen kanssa?

Paljonkin.

Rauhattomuus on aina jonkinlainen vastustamisen tila.

Ja sanoimmepa mitä tahansa siitä, miten juuri tämä koira on kaikkien ongelmien alku ja juuri, oma vastustus on vaikeissa tilanteissa usein läsnä.

Ja oli jo silloin, kun koira vasta pienin elkein antoi viitteitä tulevasta.

Muistan myös lukeneeni, että ihmiset, jotka pitivät kiitollisuuspäiväkirjaa iltaisin tunsivat itsensä jo muutaman viikon jakson jälkeen huomattavaksi onnellisemmiksi.

Olen saattanut kokeilla, niin koirieni kuin itseni vuoksi.

Ilman kotiharjoittelua vaikeaan tilanteeseen ei olisi ollut mahdollista tuoda rauhaa.

No, se on yksi puoli.

Toinen on se, että ilman kotiharjoittelua (oli se sitten kirjoittamista, hengittämistä, vapaata liikettä kuin kehon kuuntelua ja sille paikalla olemista) tuohon vaikeaan tilanteeseen ei olisi ollut mahdollista tuoda rauhaa. Ei millään näistä kerroista.

Ja sama pätee koirien kanssa.

Jos hoitaa aina vain oireen pois ja jatkaa sen jälkeen elämää entiseen tapaan, koiran syvempi viesti jää kuulematta.

Oire on aina osa isompaa hyvinvoinnin kuvaa.

Ja kokonaisvaltaista hyvinvointia tulee vaalia, jotta on mahdollista voida hyvin.

Käytökseltä voi ottaa vastaan ohjausta.

Ja terveydeltä voi ottaa vastaan ohjausta.

Molemmat puhuvat samaa kieltä.

Ja molemmat reagoivat samaan paineen matematiikkaan, mutta eri keinoin.

Mieli voi rauhoittumisen harjoittelussa olla voimavara tai este.

Eniten mielikuvia rauhoittumisesta on usein heillä, jotka ovat jo päättäneet, ettei tämän asian harjoittelu ole heitä varten.

Syntyy uusia ja uusia perusteluja, joiden avulla torjunta muuttuu jollain tapaa rationaalisemmaksi.

Mutta yhä useammin vastaan tulee heitä, joille itseään, oman koiran viestejä tai omaa tilannetta pakoon juokseminen ei enää ole vaihtoehto.

Jotka kenties koko elämänsä juostuaan jonain päivänä huomaavat, että se ei enää tunnu hyvältä.

Omassa olemuksessa ja koirassa on uskomattoman paljon hienoa kohdattavaa, paljon kaunista löydettävää.

Ja se vain odottaa pääsyä tietoisuuteen.

Muttei ole mahdollista valita pelkkiä kultaisia säikeitä, edetä ainoastaan niitä pitkin.

Tummat sävyt ovat usein niitä, joiden vuoksi väistämme pysähtymistä. Ja paradoksaalisesti juuri niiden kohtaamisesta hyödymme ja voimaannumme eniten.

Mutta vasta, kun se tuntuu turvalliselta.

Kun aika on omalla kohdalla siihen kypsä.

Mieli voi rauhoittumisen harjoittelussa olla voimavara tai este.