Tasapaino

Miltä tuntuu kuulla koiraa

On vaikea riittävän konkreettisesti kuvata, miltä se TUNTUU, kun kaikki on kiinni siitä, miltä asiat tuntuu. Tai mitä koiran silmistä on kuultavissa, avaa Jenni kokemustaan vireharjoittelusta kuuntelevan yhteyden avulla.

Varmaankin Päivin luennolla, viitisen vuotta sitten, olen ensimmäisen kerran kuullut koiran ”silmien kuuntelemisesta” ja kokenut jonkin sortin herätyksen.

Silloin koirani loukkaannuttua vakavasti jo toistamiseen, ja minun räpiköidessä todella mustissa vesissä, kävin läpi hirvittävän vaikeita asioita, tunteita ja ajatuksia sekä itseeni, että koiraan liittyen.

Siinä hetkessä, kun luennolla kehotettiin pysähtymään ja katsomaan koiraa avoimin mielin, arvottamatta, analysoimatta, taulukoimatta, koin jotain niin vahvaa, että pysyvä muutos lähti käyntiin siitä.

Pari vuotta myöhemmin me haettiin toisen koirani kanssa Päiviltä apua virehasteisiin, nimenomaan siis ylivirehaasteisiin, jotka alkoivat kuplia pintaan tietyssä vaiheessa harrastusuraa.

––

En oikein osaa sanoa, miten aloin itse nähdä liian kiihkeyden taakse ja vaivaantua siitä – tilanne ei kuitenkaan ollut vielä mitenkään paha.

Ehkä aloin yhdistää omia tunnetiloja tilanteisiin, joissa koira oli selvästi liian korkeassa vireessä. Rentous katosi. Ei ollutkaan kevyttä ja mukavaa, kuten ennen.

Jotain oli vialla, yhteys meni poikki.

Tätä en toki silloin osannut tulkita, mutta Päivi herätteli ajattelemaan asiaa. Onko vire jotain, mitä on syytä pyrkiä hallitsemaan ”tempuilla”, vai keskitynkö siihen, milloin yhteys katkeaa, ja miksi.

Jos omia tunteita tutkailee, varmasti melko nopeasti löytää tilannesidonnaisuuksia.

Miksi ei tunnu hyvältä, vaikka valmennus meni aivan hyvin?
Miksi oli ahdistunut olo, koira kyllä oli vauhdikas ja silmät palaen odotti tehtäviä..

– Mutta ei ollut rentoa, ei ollut mukavaa, oli puristusta, oli rähinää. Ei TUNTUNUT hyvältä yhtään.

Ja siinä vaiheessa, kun aloin vältellä ja tavallaan pelätä niitä tilanteita, tajusin, että asialle on pakko tehdä jotain.

Näin ei voida jatkaa.

Vaati aika paljon pureskelemista ja itsetutkiskelua, että pystyi hyväksymään tilanteen, ja mikä hassuinta, pystyi heittämään jonkin kummallisen häpeäviitan harteilta.

Ja sen ammoisen käsityksen siitä, millaisia ”ne oikeat koiranreenaajat” on, ja oman itsen epäilemisen.

Ja ilkesi sanoa ääneen, että minun mielestä minun koira nyt kertoo, että sillä ei ole hyvä olla.

Ehkä parhaiten olen päässyt jyvälle yhteyden avautumisesta – miltä tuntuu, kun yhteys on auki – kun olen pystynyt lopultakin katsomaan ja tutkailemaan koiraa avoimin mielin ilman minkäänlaisia odotuksia tai ennakkoajatuksia tai leimoja tai asenteita siitä, millainen se on, tai mitä toivoisin ja mitä en toivoisi.

Olen vain havainnoinut ja hyväksynyt, antanut koiran olla juuri sitä mitä se on siinä hetkessä, omana itsenään.

Isoin asia on varmasti juurikin hyväksyntä. Kaikkien sisältä ja ulkoa tulevien paineiden ja odotusten keskellä. Että pystyy hyväksymään toisen elävän olennon sellaisena kuin se on.

Helpointa on kuitata asia toteamalla, että ”tää nyt on vaan aina niin täpinöissään”.

Harrastustilanteessa se yhteys ja koiran olemuksen kuunteleminen on ehkä enemmän oman itsen kuuntelemista.

Miltä tämä minusta tuntuu?

Minusta tuntuu hyvin herkästi hirvittävän euforiselle tai vastaavasti myös pahalle / ahdistavalle / turhauttavalle, jos asiat ei koiran kohdalla ole ookoo.

Meillä se on liiallista kiihkeyttä, vireen nousua, paljon melua, kiihtymystä, haukkua tietyllä äänen sävyllä, ja koiran silmiin tulee ”kova kiilto”.

Jossain silmän tai katseen takana näkyy jotain ahdistavaa, kovaa, kireää, viiltävää – sitä ei pysty kuvaamaan oikein sopivalla termillä, mutta silmässä ei ole iloinen pilke, vaan katseeseen tulee jotain kovaa, jonka taakse ei pääse, ja koira on ns. ”kiinni”, sulkeutunut.

Yhteys on poikki.

Ja kyllä on olemassa kiihkeää ääntelyä ja haukkua, joista toinen on innokasta, toinen on ahdistunutta, ylivireestä kielivää, turhaumasta kertovaa, huonoa kiihkeyttä.

Oman koiran eleitä ja ääniä pitää uskaltaa kuunnella, miettiä, mistä se kumpuaa, miltä se tuntuu. Onko se OIKEASTI vain niin innoissaan, vai onko se tosiasiassa menossa aivan väärille kierroksille ja kertooko se siitä, että nyt on liikaa.

Helpointa on kuitata asia toteamalla, että ”tää nyt on vaan aina niin täpinöissään”.

Paljon vaikeampaa on hyväksyä ja todeta, että ”nyt ei tunnu hyvältä, tätä taitaa itseasiassa ahdistaa”.. ja se vaikea jatko: ”ehkä nyt lopetetaankin tähän, täytyy miettiä, miten edetään, jotta koiran ei tarvisi tuntea näin”.

Alennan itseäni, vain osin vitsinä, kaiken maailman kukkahattu- ja tätiaksaaja -titteleillä, koska on edelleen jotenkin noloa sanoa ääneen, ja julkisesti, että minä itseasiassa uskon siihen, että ihan oikeasti koira kertoo minulle asioita.

Enkä nyt tarkoita sitä, että se haukkuu ovella, kun se haluaa pissille ja kolistelee kuppia, kun sillä on nälkä. – Vaikka, totta kai, kommunikaatiota on sekin, mutta tarkoitan enemmänkin sitä, että koira kertoo, miltä siitä tuntuu, minä olen valmis kuuntelemaan ja ottamaan ”todesta” sen kertoman.

Ymmärrän, että jos koiran tunnetila ei ole oikea – tai sopiva – ei kannata väkisin puristaa, vaan silloin kevennetään.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minun nuorempi koirani on ollut pennusta asti hirmuisen auki minun suuntaan.

Se on hakenut yhteyttä, jolloin sitten, kun aika oli sopiva, minun oli helppo siihen tavallaan vastata, ymmärtämättäni. 🙂

Verrokkina vanhempi koira, jonka kanssa edelleen tässä 8 vuoden yhteiselon kohdalla, ollaan todella vähän samalla jengalla. Meillä yhteyden syntymisen tiellä on niin paljon menneisyyden roskaa, romua ja painolastia, että on ollut haastavaa löytää mitään, mihin tarttua.

Mutta kun olen lopulta hellittänyt ohjaksista ja antanut koiran olla, mitä se on, ja koittanut antaa sille tilaisuuksia kertoa, me on saatu kiinni vähän jostain uudesta.

Koiran olemus on rauhoittunut paljon.

Ja hassuinta on, että olen 8 vuoden jälkeen oppinut koskettamaan sitä oikein. Siten, kuin se tykkää. Tämä vähän herkistää ajatuksena.

Kyseinen koira on aina ollut hirmu fyysinen, räväkkä, päälle ampuva, kosketuksesta se on villiintynyt ja puskeutunut päälle voimalla ja sitten on taas pitänyt käskeä se kauemmas. Mutta nyt kun olenkin opetellut koskettamaan sitä aivan varovasti sormenpäillä ja silittämään höyhenenkevyesti, alkoikin yhtäkkiä tulla vastetta, ja se lopultakin pysähtyi yhteyden äärelle.

Kaikkien näiden mykkien tai riitasointuisten vuosien, kun on huutamalla yritetty tulla keskenämme ymmärretyksi, jälkeen tuntuu hämmentävältä, ja niin erityiseltä, että me on lähennytty aavistus, ja löydetty aavistus siitä, mitä meidän välinen yhteys voi olla.

Minun sormenpäät on oppineet kuuntelemaan koiraa, ja koira kuuntelee niiden kautta minua. Kaikki se raju ja riehakas, mitä koira itse on tarjonnut, kun ei muuta ole osannut, ei ollutkaan mitään hyvää.

On kestänyt pitkään päästä tälle tasolle ja niihin pieniin hetkiin, kun tuntuu, että väylä on auki.

Se on jotain korvaamatonta.

Mikään titteli tai meriitti ei yllä sen tunteen tasolle.

Sormenpäillään, jos se tuntuu sopivalta itsestä ja koirasta, voi tätä kokeilla. Vetää syvään henkeä ja laittaa silmät kiinni, jos se on tarpeen. Koskettaa koiraa aivan varovasti sormenpäillä, ja ajattelee vain sormenpäitä. Minulla sormissa tuntuu kihelmöintiä ja kun vedän henkeä ja ajattelen mieli avoinna hyviä ajatuksia, koiraan suunnattuna, tuntuu, kuin tieto, tai siis se tunne, kulkisi kosketuksessa, ja tuntuu, kuin takaisin päin aallossa kulkisi niitä samoja asioita.

Rauhaa ja voimaa.

Tähän kohti voisi taas heittää jonkun kukkahattukevennyksen, jotta ei mene liian diipiksi friikiksi. Jonkun sellaisen ”en ole gynekologi, mutta voisin vilkaista” tai ”en ole mikään koirakuiskaaja, mutta voisin hiplata”.

Kuva: Tilda Koskinen

Konkreettisin muutos on varmasti se, että olen hyväksynyt, että en voi mennä asioissa oma agenda edellä, kriteerit etukenossa, ja survoa tavoitteitani koiran naamalle.

Minulla on suunnitelmia ja ajatuksia, mutta pitää olla valmis hetkessä niitä muuttamaan.

Jos viikkotreenipohjassa on tällä viikolla just se hyvä irtoamistreenikohta, ja sitä me tarvitaan, pitää silti olla valmis hyväksymään, jos koira ei tänään pystykään.

Sitä ei pusketa ja runnota leluilla ja etupalkoilla ja nakeilla suorittamaan, vaan jos se selvästi kertoo, että nyt ei ole hyvä, on hyväksyttävä, että sopiva irtoamistreeni tulee myöhemminkin ja tänään tehdäänkin muuta.

Voi itseasiassa olla, että tänään istutaankin keinonurmella ja silitellään.

Koira osaa kertoa, jos sitä suostuu kuuntelemaan.

Se vaatii itseltä tosi paljon, että pystyy luottamaan intuitioon, uskaltaa luottaa siihen, että meidän edistyminen ei ole siitä kiinni, jos tällä kertaa muutamme suunnitelmaa, meidän taidot ja osaaminen vain karttuu eri järjestyksessä, kuin olin suunnitellut, mutta karttuu kuitenkin.

Suunnitelma ei ole pilalla, jos sitä joudutaan muokkaamaan.

Tässäkin asiassa on vaikea pitää oma pää ja seistä oman ajatuksen takana. Koska eihän KUKAAN ns. oikea treenari tee niin, vaan laaditaan treenisuunnitelma vaikka viikkotasolla, ja sillä mennään.

Ne ns. oikeat treenarit varmaan osaa tehdä oikein jotain muuta, mitä minä en osaa, mutta en ole koskaan saanut onnistumisia, jos olen päättänyt keskittyä kullakin hetkellä asiaan Ä tai Ö.

Yleensä on tullut takapakkia. Tai se ns. taito on voinut mennä eteenpäin, mutta tunnetila taas aivan väärään suuntaan, ja kun se tunne on se, mikä minulle merkitsee.

– Juurikin tämän asian kanssa kipuilin viime keväänä erityisen paljon, kunnes taas juttelin Päivin kanssa ja sain valtavasti rohkaisua ja uskoa siihen, että aivan hyvän ja vielä paremman voi saada kuuntelemalla sydäntä.

Olen päättänyt uskaltaa luottaa tähän tiehen.

Eihän minulla ole mitään menetettävää oikeasti.

Eikä minulla oikeastaan ole edes vaihtoehtoa, koska toisin tekemällä, eli tekemällä vastoin omaa tunnetta, alan voida niin huonosti, etten lopulta pysty enää jatkamaan.

Me on tosi paljon jouduttu miettimään esimerkiksi pujottelun opettelemiseen liittyviä asioita, haasteita suorastaan.

On osattu ja sitten kaikki on mennyt palasiksi taas kerran.

Olisihan se hienoa, jos se koira vauhdikkaasti rymäyttäisi 12 keppiä läpi, mutta jos minulla olisi tunne, että sen mieli ei ole hyvä, että se ei ole rento ja itsevarma, vaan se äärimmillään suorittaa tehtävää hammasta purren, se ei olisi hyvä.

Miettisin edelleen yhtä kovasti, miten nämä kepit oikein saadaan hanskaan.

Enää ei riitä, että koira osaa asian teknisesti oikein.

Vastaavantyyppinen tilanne meille tuli eteen ratatreenissä aiemmin. Vauhti alkoi kasvaa, samoin kiihtymys ja lopulta koira paahtoi ratoja virheettä, kovalla vauhdilla, mutta sen olemus oli niin kireä ja paineinen, että en pystynyt sitä katselemaan.

En kertakaikkiaan voinut olla iloinen ja onnellinen nopeasta ja oikeasta suorituksesta, koska koiralla oli paha olla.

Kovempi tai itsevarmempi koira todennäköisesti selviää tämäntyyppisistä paineista, eikä ne välttämättä nouse koskaan minkäänlaisiksi näkyviksi ongelmiksi, mutta minun herkähkö koirani, joka vieläpä aina haluaisi onnistua ja osata 100% (lapseni on vähän samanlainen 🙂 ) tulee jossain vaiheessa heittämään hanskat kokonaan tiskiin.

– Ja ne ongelmat ei tule heti, vaan ne tulee viiveellä, kun se joutuu tekemään riittävän monta toistoa paineessa, ja vauhtia kasvattamalla ikään kuin koittaa nopeammin päästä paineesta pois, tilanteesta irti. Vähän kuin henkensä edestä tekisi.

Ihan kestämätön tie.

Lopulta aika harva koira tai ihminen pystyy siihen pidemmän päälle.

Liika on liikaa.

Sellaista sielua sipaisevaa pientäkin aavistusta.

Uskomattoman vaikea on ollut heittäytyä, ja uskaltaa uskoa ja luottaa omaan intuitioon. Uskaltaa uskoa siihen, että tekee oikeita ratkaisuja, kun tekee sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, vaikka se poikkeaisi omasta agendasta.

Olen koittanut opetella ja hakea sitä, milloin koirani mieli on hyvä ja milloin on liikaa. Minkä verran se jaksaa ja pystyy ottamaan ja antamaan.

On vaatinut itseltä tosi paljon, että on uskaltanut luottaa siihen, että tosi vähän voi olla riittävästi, tai just täydellinen määrä (ajatellaan vaikka toistomääriä treeneissä). ”Nyt tuntuu tosi hyvältä ja miltä koira näyttääkään! Tämä riittää, ei tarvi turhaan toistaa, voidaan tehdä muuta!”

Vaikka tämä tie on paljon vaikeampi, kuin se, että minä määrään suunnan ja tahdin ja minun ehdoilla mennään, olen toisaalta saanut helpotusta huoleen siitä, olenko reilu koiralle, onko meidän harrastuslaji oikeasti hyväksi, olenko vain itsekäs, onko tämä kaikki moraalisesti oikein.

Kun lähden siitä, että teen asioita oikeasti koiran ehdoilla, koiraa kuunnellen, tehden asioita niin, että on hyvin, että kaikilla on hyvä olla, en varmastikaan ole väärällä tiellä.

Kyllähän koirakin nauttii harrastuksesta ja minun kanssa asioiden tekemisestä.

Lajiksi on valikoitunut tietty, mutta kyllä yhteinen tekemisen ilo sitä kannattelee.

Myös pelkoa on paljon vähemmän. Pelkoa vaikkapa virheistä. Uskallan luottaa siihen, että vaikka tekisin virheitä ja asioissa tulisi takapakkia, ei mikään ole lopullisesti pilalla.

Korjataan kurssia, kyllä koira kertoo.

Mitä enemmän otan koiralta vastaan ja kuuntelen, sitä enemmän ja herkemmin se yhteyttä ja kommunikaatiota tarjoaa. Mitä enemmän olen onnistunut kuuntelemaan yhtä koiraani, sitä herkemmin haen yhteyttä muidenkin koirien kanssa.

Sellaista sielua sipaisevaa pientäkin aavistusta.

Nämä muutokset, mitä on tehty, ovat aina vieneet minua ja koiriani pelkästään hyvään suuntaan.

Igorin ylivirehaasteet saatiin hallintaan, koska osaan sitä kuunnella. Ja ennen kaikkea uskon, mitä kuulen! Milloin pitää poistaa paine, mikä on sopivasti, milloin on liikaa.

Olen sisäistänyt, että esimerkiksi vireenhallinta ei itseasiassa ole temppu, joka makkaralla opetetaan, vaan kysymys on siitä, miksi koira ajautuu huonoon tunnetilaan, mitä on taustalla, mitä se käy läpi, miksi sillä on huono olla, miten voisin auttaa, mitä sillä on sanottavaa.

On meillä toki makkaratemppujakin ja matto. Se on ollut apuväline ensisijassa minun tueksi, jotta minun on helpompi vaikeissa tilanteissa toimia kaavamaisesti ja järkevästi. Me molemmat saadaan matolta tukea ja rauhoitutaan.

Mutta jos minä en suostu kuuntelemaan koiraani, mattokin on vain temppu, joka kantaa johonkin pisteeseen, kunnes lakkaa kantamasta.

Eniten kuitenkin arjessa ja eri tilanteissa näkyy se, että Igor hakee minusta hyvin herkästi tukea, vaikkapa ohituksissa lenkillä, tai muissa jännittävissä tilanteissa.

Voin imuttaa sen niistä läpi makkarallakin, mutta unelmatilanne on se, että pystyn tarjoamaan sille rauhaa ja vakaata maata tassujen alle. Sen ei tarvikaan pärjätä yksin, eikä minunkaan.

Ja voitteko uskoa, se Petjakin, se kiihkeä ja huutava, jonka kanssa yhteys on ollut poikki miltei 8 vuotta, on ajoittain alkanut hakea yhteyttä. Joskus lenkillä, kun se päätyykin hakemaan kontaktia räyhäämisen sijasta, ja riittää, että hymyilen ja nyökkään, ja olen varma ja vakaa, ja näen, että viesti kulkee, meinaa tulla itku.

Niin, kaikki tämä toimii siis molempiin suuntiin. Ei ole automaattista takaiskuventtiiliä yhteydessä ihmisestä koiraan.

Joskus niissä hetkissä, kun olen itse ollut täysin lukossa, enkä ole pystynyt mihinkään, ja haluan torjua kaikki ja kaiken, vanhempi koirani, siis se joka yleensä puskee päälle, mitä enemmän on kitkaa, poistuu paikalta.

Mutta nuorempi koirani, se tavallaan herkempi, jättääkin linjan auki ja pysyy lähettyvillä. Se seisoo pienen etäisyyden päässä ja tuijottaa, ei pelkää minun torjuntaa, vaan on rauhassa ja odottaa.

Ja ihan väistämättä käy niin, että minun suojaukset murtuu. Ja kun annan sen rauhan ja voiman vain tulla, miten helpottavaa se on.

Miten helpottavaa on huoahtaa, kiitos, painaa nenä koiran niskaan, ja antaa sen hoitaa ja silittää sielua.

Kuva: Jennin kotiarkisto

Ehkä kiteytettynä niitä avainasioita ja -askeleita tällä tiellä, ja muutoksessa on ollut:

• Katselen koiraani avoimin mielin ilman ennakko-odotuksia, ilman paineita ja avoimena ottamaan vastaan se, mitä tulee. 

• Pystyn hyväksymään koirani sellaisena kuin se on, haluan auttaa sitä siellä, missä se tarvitsee tukea, mutta kaikkea ei tarvitse muuttaa. Minun määrittelemä muotti ei todennäköisesti ole sopiva yhdellekään koiralle, ehkä on parempi, että annan muottien olla ja otan koiran vastaan omana itsenään, etsitään yhdessä meidän yhteinen, omanlainen tie ja sopusointu.

• Katson koiran olemusta ja silmiä (esim. treenitilanteessa ja muutenkin), mitä näen. Mitä silmät kertovat, kun kaikki on hyvin, mitä ne kertovat jossain toisessa tilanteessa. Miltä se minusta tuntuu? Jos se tuntuu hyvältä, seuraan tätä polkua. Jos siinä on jotain epämiellyttävää, voin luottaa tunteeseen: ei tälle tielle!

• Pysähdyn hetkeen. Etenkin silloin, kun kaikki on hyvin, rauhallista ja rentoa, on helppo hakea yhteyttä vain pysähtymällä hetkeksi koirien äärelle, mieli ihan rauhassa ja avoimena. Hetken ei tarvi olla pitkä. Ne helpot, pienet hetket auttaa löytämään samaa rauhaa myös vaikeammissa hetkissä – on helpompaa, kun tietää, mitä kohti kurottaa.

• Vaikeaa pitää kiinni omasta tiestä on usein vaikkapa valmennuksessa. Silloin tilanne herkästi vie. Mutta olen armollinen itselleni – ei kukaan olen täydellinen. Usein huomaan jälkikäteen, että jaaha, unohdin koiran ja heittäydyin tilanteen vietäväksi, mutta näitä sattuu. Petrataan. 

• Treenisuunnitelma sydämessä, ei vihkossa. 🙂 Tämä oli Päivin termi, ja konkretisoi hyvin omia hajatuksia. On suunnitelmia ja ajatuksia, mutta kukin tilanne lopulta kertoo, mitä kulloinkin tehdään. Aika nopeasti alkaa tulla mutu siitäkin, onko nyt hyväksi tehdä hanat kaakossa, vai onko nyt enemmän tarve sille, että rauhoitutaan ja haetaan tasapainoa. Oma lajiharjoitteluosaaminen ei ole niin vahvalla tasolla, että pystyisin kulloinkin takataskusta vetäisemään mutulla treenin aiheen, ja siitä syntyisi jotain järkevää, mutta mietin löyhästi erityyppisiä asioita ja paikanpäällä mennään lopulta sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä.

Ei löydy koiran silmien kuuntelemisen käsikirjaa.

Tämä ei ole ollut, eikä tule olemaan, yhtään helppo polku. Tuntuu ajoittain todella silmät sidottuna haparoimiselta.

Mistä voin ikinä tietää ja osata?!

Keinun opettamiseen löytää kymmeniä ja satoja videoita, jippoja ja kikkoja, kun vain kirjoittaa hakusanan YouTubeen, mutta ei löydy koiran silmien kuuntelemisen käsikirjaa.

Mutta nyt tätä matkaa on takana jo sen verran, että pystyn luottamaan siihen, että intuitio on oikea – onko koskaan mennyt väärin, kun olenkin päättänyt kuunnella sydäntä?

Ja säännöllisesti olen pyytänyt Päiviltä apua, ja saanut hurjasti tukea ja rauhaa.

Koska se rauha, ja tasapaino, ne tässä on ehkä se koko homman ydin. Miltä, siis miten hyvältä, tuntuu tasapaino ja rauha itsensä kanssa, koiran kanssa, ja miltä tuntuu varmuus siitä, että asiat on oikealla tolalla.

Everything is going to be allright.”

– Jenni, Petja ja Igor