Tasapaino

Syvä hiljainen yhteys

Elämäni isoina murrosvuosina pysähtyminen muuttui vaikeaksi. Yhteys koiriin kääntyi enemmän asioita hoitavaksi ja suorittavaksi. Aloin kommunikoida ruoan välityksellä tilanteissa, jotka ennen perustuivat läsnäoloon. Kun sitten aloin vakauttaa elämääni, käsissäni oli kaaos sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Pahimpina vaiheina Ukka haukkui lähes tauotta sisällä ja Inkeri ulkona. Oma olemus janosi lepoa, tilanne tuntui painostavan joka suunnasta.

Koska pysähtyminen oli itselleni tuolloin vaikeaa, etsin aluksi ratkaisua läheltä käytöksen pintatasoa. Koitin vakauttamista erilaisten tehtävien avulla sekä toivotusta toiminnasta palkkaamalla. Tavoitteena oli silti saada aikanaan koirat vakaiksi omille jaloilleen.

Elämässäni on ollut kodinvaihtajakoiria yli 30 vuoden ajan. Olen herkistynyt kuulemaan harjoituksen tuntua omassa kehossa ja koiran vastetta tilanteeseen, kommunikaatioon ja itse harjoitukseen. Tunnistan yleensä varsin hyvin sen, milloin tehtäviin ja palkkioihin perustuva lähestyminen riittää saattelemaan koiran vakauteen ja milloin taas on syytä mennä syvemmälle, rakentaa läsnäolon ja kohtaamisen perusta uudelleen.

Molemmat koirani viestittivät harjoitusten aikana samaa. Tehtävät ja palkkiot olivat mukavia, ruoka hyvää, leikki kivaa, mutta tiedätkö ihminen. Tämä meidän olemisen perusta keikkuu. Kukaan ei ole henkisesti paikalla siellä ihmispäädyssä. Siksi kukaan ei ole henkisesti paikalla myöskään täällä koirien päädyssä.

Niinpä aloin opetella uudelleen pysähtymistä. Ja sen mukana kaikkien niiden tunteiden ja olosuhteiden kohtaamista, joita olin (osin koko elämäni ajan) juossut pakoon.

Voisin kirjoittaa tästä pitkästi, mutta jätän nyt väliin. Tämän kirjoituksen ydin on toisaalla.

Tiedätkö ihminen. Tämä meidän olemisen perusta keikkuu.

Millaisiksi yhteisen elämän erottavimmat hetket muuttuvat, kun niihin tuodaan läsnäoloa?

Kun ihminen päivästä ja olosta riippumatta koittaa tuoda itsensä paikalle kokonaan, myös henkisesti.

Opettelin (ja yhä opettelen) olemaan läsnä varsinkin vaikeimmissa hetkissä. Kohtaamaan sellaisena kuin olen. Olemaan paikalla läpi heittelevien tunteiden tai tulemaan paikalle sen jälkeen, kun olen ollut poissa tai purkanut kireyttäni koiriin. Vain huomatakseni, että hetkessä olen taas poissa, kadonnut jonkin ajatuksen perään.

Se on kuitenkin riittänyt. Hiljainen yhteys Ukan ja Inkerin kanssa avautuu nykyisin vahvimpana juuri vaikeimmissa hetkissä ja laajenee hiljalleen kattamaan yhä isompia ja isompia alueita yhteisestä elämästä.
 
Kun seinän takana naapurin koira nyt haukkuu (kuten tänään aamulla haukkui), Ukka usein edelleen vastaa. Jos avaan läsnäolon suunnasta yhteyden, Ukka usein kuulee minut. Tunnistaa, pysähtyy, kääntyy kohti. Ja hetkessä yhteys laajenee kattamaan koko tilanteen. Ukka tutkii tunnetilaani, kuuntelee olemustani, viittoo hienovaraisesti seinän taakse, että tuolta. Tuo tässä vähän tuntuu. Kesken torkkujen alkoi kuohuttaa.

Muuton jälkeisinä aikoina silmistä loistaneet huoli ja sekasorto ovat poissa. Vastahaukku voi edelleen olla napakka, mutta siinä aivan vieressä on jo rauha. Haukun voi pyytää poikki ja se myös loppuu itsestään, jos en mene linjoille. Silloin Ukka tulee luo, usein vielä vähän puhaltaen, mutta valmiina irrottautumaan ympäristön informaatiosta ja kääntymään kohti.

Tämä kertoo Ukan (voimankäyttöön jalostetun vahvan uroksen) suhteesta siihen, mitä tarkoittaa, kun veteraanivuosina on opeteltava ensimmäistä kertaa rivitalon ääniin, ja seinän takana on toinen uros. Keskellä tasapainoista vaihetta se ei ehkä olisi ollut näin iso juttu. Mutta meidän elämämme ei ollut tänne muuttamisen aikaan tasapainossa.

Sen takia näen tässä kaikessa koirien suuren viisauden.

Ohjaudun paineesta, jos pohdin vain sitä, miten saan nopeimmin koirani käytöksen muuttumaan.

Jossain paljon syvemmällä, sydäntasolla, sisäinen viisaus ohjaa käyttämään kaiken opin, tietoisen ja tiedostamattoman kyvyn siihen, että yhteys koiraan voi syventyä. Henkeen, sieluun, persoonaan, kutsu sitä miksi haluat.

Läsnäolon määrä kasvaa luonnollisesti siinä kohtaa, kun koiran ei enää tarvitse keskittää koko elämäänsä haluamiseen tai vastustamiseen. 

Mitä siihen tarvitaan henkisesti?

Mitä siihen tarvitaan fyysisesti?

Mitä siihen tarvitaan arjen ja olosuhteiden tasolla?

Mitä siihen tarvitaan kohtaamisissa?

Näillä kysymyksillä on elämässäni paljon tärkeämpi tehtävä kuin sillä, miten saan paineen omalta tontiltani nopeasti pois (eli Ukan tapauksessa desibelit alas). Minun on kuultava, miten voin auttaa koiraani voimaan hyvin. Rohkaistuttava näkemään, mitkä asiat koirani elämässä eivät palvele hänen hyvinvointiaan. Ja koitettava pienissä erissä saada parempaa aikaan.

Mutta vilkaisisinko samalla itseni ja oman elämäni suuntaan? Jos en koskaan tee niin, sama epätasapaino, samat kipupisteet pitävät seuraa vuodesta ja vaiheesta toiseen. Ja kun paine seuraavan kerran yllättää, yritän jälleen muokata olosuhteita.

Jos opettelen ottamaan vastuun siitä mitä tunnen, oma sisäinen rauhani ei lepää koiran varassa.

Nousee toisenlaisia kysymyksiä:

Miten sovussa olen oman elämäni ja itseni kanssa?

Lisäävätkö omat valintani hyvinvointia ja vakautta vai nakertavatko ne sitä?

Miten käsittelen epävarmuutta?

Miten kohtaan rakkaani silloin, kun olen väsynyt tai minun on paha olla?

Kun pehmenen ottamaan tätä ohjausta vastaan, palaan omaksi itsekseni. Massiivisen iso vaikutus on pelkästään sillä, että erilaisissa tilanteissa huomaan, olenko henkisesti paikalla vai en.

Koko tilanteesta tulee ehjempi ja yhdistävämpi, kun pystyn palaamaan, vaikka vain hetkeksi, takaisin kehooni ja sen keskelle, mitä tunnen.

Inkerin kanssa hiljainen yhteys avautuu nyt ulkona kepin kaapimisen (pakko-oire) jälkeen, kun Inkerin merkistä poimin käteeni hänen vapauttamansa kepin, laitan silmät kiinni ja jään tekemään omaa läsnäoloharjoitustani. Kun löydän rauhan, Inkeri makaa uteliaana vieressäni. Hiljainen yhteys on avautunut.

Tein yli puoli vuotta samaa harjoitusta niin, että painopiste oli Inkerin kuuntelussa ja mittaamissa. Seurasin jännitystä ja rentoutta, etenin sen perusteella. Sekin tuotti lisää rauhaa, mutta ei tähän verrattavaa.

Syy on fysiologinen. Jos ihmisen olemus on arvioivassa tilassa, hermosto on virittynyt taistele–pakene-tilan suuntaan. Arviointi luo jännitteen ja nostaa valmiutta.

Koiran ja ihmisen hermostot vaihtavat jatkuvasti keskenään tietoa tilanteen turvallisuudesta. Jos koirassa on massiivisen paljon tilannetajua ja vakautta, koira voi kyetä olemaan vakaa ihmisen mittailusta ja arvioinnista huolimatta.

Usein koira kuitenkin tulkitsee arvioinnin niin, että jokin tilanteessa vaatii huomiota tai toimenpiteitä. Vaikka koira olisi pintatasolla suht rauhallinen (kuten Inkeri noissa hetkissä aiemmin), silmistä, kehosta ja hengityksestä kuulee, että kokonaan hän ei ole laskeutunut tilanteeseen.

Myös yhteyden tuntu kertoo hermoston tilasta. Syvä, hiljainen yhteys voi avautua vain rentojen, tilannetta ymmärtävien ja hetkeen laskeutuneiden olemusten välille. Sen takia tilannetaju ja rentous ovat kohtaamisen kannalta niin tärkeitä.

Läsnäoloon perustuva yhteys ei poista tunteita, kuten Ukan vähäeleiset viestit seinän takaa kuuluvien äänien ärsyttävyydestä minulle kertoivat. Tunteet eivät kuitenkaan ole tilannetta ohjaava voima, läsnäolo on.

Miten tämän kaiken saisi uudelleen yhdistämään?

Kysyy rohkeutta kohdata vaikeat tilanteet niin, että on itse vastuussa omista tunteistaan.

Rehellisen kohtaamisen voima on kuitenkin huikea.

Henkisesti paikalla oleminen on jo itsessään voimaannuttavaa. Se tuntuu paremmalta kuin olla henkisesti poissa.

Paineen antama ohjaus on selkeintä, kun emme vastusta sitä. Viestit jäävät paremmin muistiin ja niiden vaikutus elämään on tuntuvampi.

Se ei tarkoita, ettemme muuttaisi mitään. Vaan sitä, ettemme joka päivä kiroa koiraa, olosuhteita tai itseämme, vaan katsomme miten kaiken saisi taas yhdistämään.

Ja se on kolmas läsnäolon hienous. Tilanne yhdistää aivan eri tavalla, kun olemme henkisesti paikalla.

Vaikka koira ei olisi helppo kohdattava, valmis tottelemaan tai tekemään mieliksi, koiran lojaalius ja rakkaus omaa ihmistään kohtaan on valtaisaa. Sen huomaa viimeistään, kun laskee oman suojauksensa.

Missä kohtaa Sinä menet? 

Haluatko paineisessa tilanteessa muuttaa koirasi käytöksen vai oman tunnereaktiosi?

Mihin suuntaan tämä valinta ohjaa elämäsi tärkeimpiä suhteita?

––

Jälkikirjoituksena haluaisin kiittää ihmistä, joka muistutti läsnäolon ja nykyhetken tärkeydestä.

Ihmisenä kasvaminen on mahtava alusta riittämättömyydelle. Koskaan ei tule valmiiksi.

Tämä henkilö sai minut muistamaan, että isoimpienkaan oivallusten tarkoitus ei ole provosoida riittämättömyyttä ja vajautta tässä hetkessä. Vaan palauttaa nykyisyyteen. Auttaa elämään sitä sellaisina kuin olemme.

––

Jos tämä kirjoitus osui, saattaisit pitää myös luennoista Kommunikaatio koiran kanssa ja Oman koiran kohtaaminen.